Tässä blogikirjoituksessa tarkastelemme taiteen olemusta ja yhteiskunnallista roolia keskittyen Adornon "identiteetin" ja "eroavuuden" käsitteisiin sekä siihen, miksi hän kritisoi populaaritaidetta kulutushyödykkeenä kapitalistisessa yhteiskunnassa.
Adorno huomautti, että kulttuuriteollisuuden massatuottama populaaritaide ei ole ainoastaan menettänyt olemustaan taiteena muuttuessaan voiton maksimoimisen hyödykkeeksi, vaan se myös peittää modernin yhteiskunnan ristiriitaisuudet ja absurdiudet. Adornon näkemyksen mukaan populaaritaide ei ole muuta kuin standardoinnin kautta tuotettu hyödyke, sen sommittelusta ilmaisuun. Hän uskoi, että populaaritaiteen standardointi standardoi myös yksilöiden arvostuksen, tehden heidän yksilöllisyydestään erottamattoman muiden arvostuksesta. Erityisesti kapitalistisessa yhteiskunnassa, joka supistaa kaiken hyödykkeiden vaihtoarvoksi, populaaritaide toimii mekanismina, joka supistaa jopa yksilöllisen identiteetin hyödykkeeksi.
Adornon kritiikki populaaritaiteen luontaisista rajoituksista johtaa syvälliseen pohdintaan nykytaiteesta. Hän uskoi, että kun taide menettää tehtävänsä heijastaa ja kritisoida sosiaalista todellisuutta, se menettää merkityksensä taiteena. Adornon mukaan populaaritaide ei ole pelkkää viihdettä, vaan siitä on tullut työkalu, joka hallitsee ihmisten ajatuksia ja tunteita ja lamauttaa heidän kykynsä käsitellä yhteiskunnallista kritiikkiä. Tämä on tärkeä seikka, joka saa meidät pohtimaan uudelleen taiteen roolia ja arvoa nyky-yhteiskunnassa.
Adorno määrittelee taipumuksen yhdistää eri arvojärjestelmät yhdeksi arvojärjestelmäksi identiteetiksi ja taipumuksen hylätä pelkistäminen yhdeksi arvojärjestelmäksi identiteetin puutteeksi. Hän väittää, että taiteen on omattava tämä identiteetin puutteen hylkäävä pelkistäminen. Siksi taiteen on kieltäydyttävä tulemasta massojen haluamaksi kauniiksi hyödykkeeksi ja sen on oltava ruma ja epämiellyttävä itsessään. Hänelle taiteen on annettava katsojille mahdollisuus kokea maailman olemus taiteilijan näkemällä tavalla. Taiteen on oltava väline, joka antaa meille mahdollisuuden kokea modernin yhteiskunnan absurdiuden esiintymällä epätyypillisessä muodossa, joka kieltäytyy standardoimasta.
Adorno arvostaa suuresti avantgarde-taidetta, kuten Schönbergin musiikkia, siitä, että se vastustaa samaistumista ilmaisematta suoraan vastarintaa tai valaistumista. Tämä johtuu siitä, että hän uskoo, että vastarinnan tai valaistumisen suora ilmaiseminen sisältää luonnostaan väkivaltaisen aikomuksen tunnistaa erilaisuuksia. Aivan kuten Schönbergin dissonanssintäyteinen musiikki sai kuulijat tuntemaan olonsa epämukavaksi, taiteen on vastustettava samaistumisen väkivaltaa antamalla katsojille mahdollisuuden kokea siinä paljastuva identiteetin puuttuminen.
Adornolle taide on sosiaalinen tuote, ja siksi estetiikan tarkoituksena on lukea yhteiskunnan tuskallista tilaa, joka on tallentunut taideteoksiin. Hän esitteli avantgarde-taiteen, jonka ominaisuutena on erilaisuus, ihanteellisena muotona, jota taiteen tulisi tavoitella. Hän varoitti taiteen muuttumisesta massojen toiveita tyydyttäväksi hyödykkeeksi ja korosti taiteen autonomiaa ja erilaisuutta. Tämä näkökulma heijastaa hänen filosofista uskomustaan, jonka mukaan taiteen tulisi tarjota paitsi esteettistä nautintoa, myös toimia yhteiskunnallisen kritiikin ja vastarinnan välineenä.
Adornon estetiikkaa arvostetaan myönteisesti siinä mielessä, että se pyrki taiteen autonomiaan taiteen ja yhteiskunnan välisen suhteen kautta. Tämä johtuu siitä, että hän uskoi, että taiteen tulisi olla sosiaalista mutta samalla irrallaan yhteiskunnasta ja kohtaamassa sen olemusta. Hänen estetiikkansa tarjoaa kriittisen näkökulman olemassa olevaan taiteeseen. Esimerkiksi jos tulkitsemme Cézannen omenamaalauksen Adornon estetiikan kautta, se olisi vain ilmaus "kaunista illuusiota", joka on irrallaan yhteiskunnan olemuksesta.
Cézannen teoksia voidaan kuitenkin pitää mimeesinä, taiteilijan subjektiivisten vaikutelmien ilmaisemisena väreillä, kuten punaisella ja harmaalla, sekä geometrisilla muodoilla. Mimesis tarkoittaa subjektin maailmankäsityksen toistamista eli toisin sanoen aineettoman tekemistä käsin kosketeltavaksi. Toisin sanoen Cézannen teokset eivät ole tietty omena, joka voidaan nähdä paljaalla silmällä, vaan jäljennös maailman todellisesta luonteesta, sellaisena kuin taiteilijan katse on sen vanginnut, eli luonnon elinvoimasta, siihen kietoutuneesta maanviljelijöiden elämästä ja taiteilijan ajatuksista hänen katsellessaan niitä.
Adornon mielestä taiteen tulisi antaa katsojille mahdollisuus kokea maailman olemus taiteilijan vangitsemana. Rajoittamalla tämän esteettisen kokemuksen modernin yhteiskunnan absurdiuteen hän kuitenkin rajoittaa todellisen taiteen kokemukseen itse aistittavissa olevan objektin epämuodollisuudesta. Pohjimmiltaan Adornon estetiikka kieltää mimeesin subjektiivisuuden lisääntymisenä.
Toisaalta Adornon estetiikka kaventaa taiteen käsitettä huomattavasti. Toisin sanoen, vaikka hän kritisoi samaistumisen väkivaltaa, hän väittää, että vain hänen tavoittelemansa avantgarde-taide on todellista taidetta, ja pyrkii samaistamaan taidetta avantgarde-taiteen näkökulmasta. Tämä erityisesti estää todellisuuden eri taidemuotoja tulemasta löydetyksi. Kuten Benjamin huomautti, on mahdollista löytää uusi taiteellinen henki jopa vahingossa otetuista valokuvista, joista puuttuu valokuvaajan subjektiivisuus. Lisäksi, kuten populaarimusiikin tapauksessa, joka välittää yhteiskunnallisen vastarinnan viestejä, jopa pääoman logiikkaa noudattava populaaritaide voi toimia kriittisenä tehtävänä yhteiskunnassa.
Yhteenvetona voidaan todeta, että Adornon taideteoria tarjoaa tärkeän kriittisen näkökulman nykytaiteeseen ja kulttuuriteollisuuteen, mutta on myös kritiikkiä siitä, että hänen näkökulmansa on liian rajoittava. Kun otetaan huomioon taiteen monimuotoisuus ja moniarvoisuus sekä se, että eri taidemuodoilla voi olla rooli yhteiskunnallisessa kritiikissä ja vastarinnassa, Adornon teoria ei välttämättä täysin heijasta nykytaiteen monimutkaisuutta ja monikerroksista luonnetta. Siksi taiteen luonteesta ja tehtävästä keskusteltaessa on tarpeen viitata Adornon kriittiseen näkökulmaan samalla kun tutkitaan erilaisia taiteellisia ilmaisumuotoja ja niiden mahdollisuuksia.
