Tässä blogikirjoituksessa pohdimme elämän tarkoitusta tarkastelemalla kevättä paitsi nuoruuden aikana, myös pohdiskelun ja toivon aikana, joka läpäisee elämän jokaisen hetken.
Nuoruuden kevät, rakkauden laulu, on loistava ja säteilevä kevät. Silti kevät, jonka havaitsemme ja tunnemme, on elämän loputon kevät. Kuka sanoo, että kevät kuuluu vain nuorille, ei vanhoille? Nuoruuden kevät on yksikerroksinen, iloa täynnä oleva kevät, kun taas vanhuuden kevät on monikerroksinen, sekä iloa että surua sisältävä kevät.
Nuoruuden kevät itsessään on täynnä toivoa ja mahdollisuuksia. Jokainen hetki – rakkaan ihmisen tapaaminen, uusien haasteiden etsiminen, unelmien tavoittelu – loi nuoruuden keväälle loistoa. Epäonnistuminen ei tuo pelkoa tänä aikana. Pikemminkin uskotaan, että epäonnistumisista opitut asiat johtavat suurempaan kasvuun. Näin ollen nuoruuden kevät on aina kirkas ja eloisa.
Vanhusten kevät sitä vastoin on vuodenaika, joka on kerrostunut lukemattomilla elämän aikana kertyneillä kokemuksilla ja tunteilla. Menneisyys on arvokas omaisuus; tämä omaisuus, kuten järven täyttävät aallot, kasaantuu ja kasaantuu muodostaen tämän päivän. Aivan kuten ei ole järveä ilman vettä, ei ole tätä päivää ilman menneisyyttä. Siksi mitä enemmän vettä on, sitä kauniimpi on järvi; mitä pidempi menneisyys, sitä suurempi on tämä päivä.
Ei ole syytä surra kevään koittamista vanhalla iällä ja pelätä, ettei edessä näe enää montaa kevättä. Sen sijaan tulisi olla ylpeä siitä, että voi lisätä uuden kevään jo kokemiensa kevään joukkoon. Kun kiipeää vuorelle tai kävelee pitkää tietä, kymmenen tai kahdenkymmenen mailin matkan jälkeen ja katsoo taaksepäin, on hetkiä, jotka ovat täynnä tyytyväisyyttä ja ylpeyttä, ja ajattelee: "Kävelin koko matkan sieltä." Ja joskus taaksepäin katsoessa näkyvä maisema paljastaa yllättävän kauneuden, jota ei ole huomattu matkalla ylös. Mutta on surullista, kun menneitä muistoja jäljittäessäni en löydä helmeä, vain karkeita hiekanjyviä kädessäni. Merkityksetön menneisyyteni tekee tästä päivästä vain surullisen.
Yksinäinen mandariinipuu seisoo pihan edessä. Sen itäisen oksan kärjessä alkaa kasvaa uusia vihreitä versoja. Paksummatkin oksat pursuavat eloisaa vihreää elämää. Pian lehdet leviävät, kukat puhkeavat kukkiin ja hedelmät muodostuvat. Talon odotukset ovat melko korkealla. Länsimaisesta oksasta ei kuitenkaan kuulu mitään. Puolet puusta on kuolleita oksia. Kevät ei voi tulla kuolleille oksille. Viime talvena, kun kaikki lehdet putosivat ja jäljellä oli vain mustia runkoja, pelkäsin, että se olisi saattanut kuolla, mutta uskoin myös, että se elpyisi keväällä. En kuitenkaan koskaan kuvitellut, että samasta rungosta yksi oksa eläisi ja toinen kuolisi. Mutta lumimyrskyjen ja purevan kylmyyden läpi yksi oksa ruokki elämää ja selvisi talvesta, kun taas toinen ei kyennyt ylläpitämään itseään sen sisällä. Tuo voimakas, eloisa elämänhalu itäisessä oksassa. Kolme pitkää talvikuukautta täynnä sydämellistä, epätoivoista vastarintaa. Ja näkymätön kamppailu ja kestävyys! Haluan osoittaa ääretöntä kunnioitusta ja ylistystä tästä.
Aivan kuten näemme elämän ja kuoleman esiintyvän rinnakkain samassa puussa, meidän on hyväksyttävä, että toivo ja epätoivo elävät rinnakkain elämässä. Siksi vanhusten kevät ei ole pelkkä vuodenajan vaihtuminen, vaan se merkitsee siihen sisältyvää syvällistä pohdintaa ja elämänfilosofiaa. Ajattelutapa, jolla kevät tervehditään, eroaa nuoruuden ajattelutavasta. Nyt ei ole kyse sokeasti eteenpäin ryntäämisestä, vaan askeleiden pysähdyttämisestä, ympärilleen katselemisesta, kulkemansa polun pohtimisesta ja tulevaisuuden suunnittelusta hitaasti.
Kevään menneisyyden surra kevään mennessä on hyönteisen suru, joka elää vain vuoden. Puulla on kymmenen kevättä, kun kevät lähtee kymmenen kertaa, ja sata syksyä, kun syksy lähtee sata kertaa.
Riippuen omasta elämästä, ihmiskunnan kymmentuhannen vuoden historian kevät on kokonaan kehooni tallennettua kevättä; riippuen omista ajatuksista, kuinka monta päivää unohtumaton, ainutlaatuinen kevät voi todella kestää? Siksi ei ole arvokasta viipyä kauan maailmassa ja nähdä monia kevään; pikemminkin kevään tunteminen sellaisena kuin kevään tulisi olla, kaikkien menneiden kevätten muisteleminen ja menneiden muisteleminen menettämättä sitä rikastuttaa elämäämme eikä jätä mitään toivomisen varaan.
Aivan kuten puut puhkeavat silmuihin kevään kynnyksellä, sydämemme on valmistauduttava uusiin alkuihin. Vaikka kehomme ikääntyvät, henkemme on pysyttävä aina eloisina, kuin raikas kevätpäivä. Tällainen ajattelutapa on varmasti tie kevään todelliseen nauttimiseen. Menneitä vuosia muistellessamme voimme valmistautua parempaan huomiseen itsessämme keräämämme viisauden ja kokemuksen avulla. Sillä kevät kukkii lopulta sydämissämme.
Elämä on loppujen lopuksi loputon kevätten sarja. Kun tämän päivän kevät on ohi, toinen kevät saapuu, ja tuon kevään sisällä vaalimme uusia toiveita ja unelmia. Siksi on tärkeää vaalia nykyistä kevättä, odottaa tulevaa kevättä ja rikastuttaa elämäämme. Toivon, että kaikki kevään toivottavat tervetulleeksi ymmärtäisivät tämän totuuden ja eläisivät jokaisen hetken uskollisesti.
