Tässä blogikirjoituksessa tarkastellaan, miten Wittgensteinin Logisch-Philosophische Abhandlung määritteli uudelleen kielen ja maailman välisen suhteen. Tutkimme hänen "kielen kuvateoriaansa" ja sen filosofista merkitystä.
Ludwig Wittgensteinin vuonna 1918 kirjoittama teos "Logisch-Philosophische Abhandlung" vaikutti syvästi 20-luvun moderniin filosofiaan, mukaan lukien Wienin piirin loogiseen positivismiin. Hän uskoi, että monet filosofiset kiistat johtuivat epäselvästä kielenkäytöstä, mikä teki kielen analysoinnista, kritiikistä ja selventämisestä filosofian keskeisen tehtävän. Tämä kirja määritteli uudelleen merkittävät filosofiset ongelmat, edisti uutta ymmärrystä filosofian olemuksesta ja toi mukanaan merkittävän muutoksen filosofisen tutkimuksen metodologiassa.
Siinä hän puolustaa "kielen kuvateoriaa", jonka mukaan kieli on kuva maailmasta. Tämä teoria ei jäänyt pelkäksi filosofiseksi väitteeksi; se vaikutti syvästi myöhempään logiikkaan, kielitieteeseen ja jopa tekoälytutkimukseen. Hänen inspiraationsa teorian kehittämiseen tuli artikkelista, jossa kuvattiin, kuinka liikenneonnettomuuteen liittyvää oikeustapausta selitettiin leikkiautoista ja nukeista tehtyjen mallien avulla. Mutta miksi malleja voitiin käyttää tapahtuman selittämiseen? Se johtui siitä, että mallit vastasivat todellisia autoja ja ihmisiä. Hän näki kielen toimivan samalla tavalla. Kielellä on merkitystä, koska se vastaa maailmaa. Toisin sanoen kieli viittaa asioihin, jotka ovat olemassa maailmassa. Kieli koostuu väittämistä, ja maailma koostuu asioiden tiloista. Väittämät ja asioiden tilat vastaavat toisiaan. Näin ollen kieli on enemmän kuin pelkkä kommunikaation väline; se muodostaa ytimen sille, miten ymmärrämme ja tulkitsemme maailmaa. Kielen ja maailman looginen rakenne on identtinen, ja kieli saa merkityksen kuvaamalla maailmaa kuin kuvaa.
Kielen kuvateoriassa väittämää vastaava asiaintila ei merkitse tosiasiaa, vaan loogista mahdollisuutta, josta voisi tulla tosiasia. Siksi kieltä muodostavat väittämät ovat loogisia kuvia, eivät faktallisia. Jos tapahtuma todella tapahtuu ja siitä tulee tosiasia, sitä kuvaavasta väittämästä tulee tosi; jos tapahtumaa ei todellisuudessa tapahdu, väittämästä tulee epätosi. Tämä logiikka korostaa, että väittämän totuusarvon määrää maailman tila, ja pyrkii siten selkeästi määrittelemään kielen ja todellisuuden välisen suhteen. Jotta väittämä olisi merkityksellinen, sen on viitattava olemassa olevaan objektiin tai asiaintilaan, ja sen totuus tai epätosi voidaan määrittää. Jos väittämä viittaa johonkin, mitä ei ole olemassa, tai johonkin, joka ei ole asiaintila, siitä tulee merkityksetön, eikä sen totuutta tai epätosi voida määrittää. Siksi vain empiiriseen maailmaan viittaavat väittämät ovat merkityksellisiä.
Tästä näkökulmasta Ludwig Wittgenstein piti keskusteluja Jumalasta, sielusta, metafyysisestä subjektista, eettisistä arvoista ja muista aiempien filosofien käsittelemistä aiheista pelkkänä merkityksettömänä puheena. Tämä johtuu siitä, että näillä termeillä viitatut objektit eivät ole olemassa maailmassa; ne ovat kokemattomia. Tämä näkemys aiheutti suuren järkytyksen aikansa filosofisessa yhteisössä ja esitteli monille filosofeille uuden standardin filosofiselle keskustelulle. Tällaisia metafyysisiä ongelmia koskevat väittämät tai kysymykset ovat merkityksettömiä lausuntoja. Nämä ongelmat ovat salaperäisiä puolia, jotka jatkuvasti paljastuvat elämässämme, mutta niihin ei voida vastata tai selittää sanoin. Niinpä Ludwig Wittgenstein totesi: "Mistä ei voi puhua, siitä on oltava hiljaa." Tämä kuuluisa lause tunnustaa filosofisen ajattelun rajat ja kehottaa tarkastelemaan uudelleen kielen roolia inhimillisen kokemuksen piirissä.
