Tämä blogikirjoitus tarkastelee läheisen kuoleman aiheuttamaa surua ja sen paljastamia yhteiskunnallisia ongelmia. Tutkimme yhdessä menetyksen tuskan vaikutusta sekä yksilöihin että yhteiskuntaan.
Jonkun kuolema aiheuttaa toisille surua. Erityisesti läheisen sukulaisen tai ystävän menetys voi olla merkittävä järkytys, ja ajatus tällaisesta tapahtumasta perheenjäsenelle jättää jälkeensä surun, jota on liian tuskallista edes kuvitella. Tuo suru on niin voimakasta, että pelkkä ystävän katsominen kuolevan rakkaan ihmisen sängyn vierellä voi tuoda kyyneleet silmiin. Me kaikki suremme jonkun läheisen kuolemaa, ehkä siksi, että poismenneet olivat aikoinaan olennainen osa itsetuntoamme. Jos heidän kanssaan ollut "minä" oli pyöreä kiekko, heidän lähtönsä tarkoittaa, että pala tuosta kiekosta on poissa, jättäen minut epätäydelliseksi. Ja mitä suuremman palan he täyttivät, sitä suurempi tyhjyys ja kipu sisällämme on.
Vaikka tämä kipu on yleistä, joskus suremme niiden ihmisten kuolemaa, jotka eivät ole koskaan asuttaneet palasta meistä. Esimerkiksi lapsen tai nuoren kuoleman todistaminen, kuin kukan, joka kuihtui ennen kuin se ehti täysin kukkia, herättää tällaisia tunteita. Heidän elämässään oli valtava potentiaali alusta alkaen, ja se avautui rajattomilla lupauksilla. Nämä nuoret elämät olivat vaalineet omia unelmiaan ja toiveitaan, suunnitelleet tulevaisuutensa. Heidän kuvittelemansa tulevaisuus inspiroi jopa aikuisia uudelleen, ja heidän puhtautensa ja intohimonsa muistuttivat meitä usein elämän ytimestä. Kun nämä elämät katkeavat raa'asti, suremme tuon potentiaalin menetystä ja samalla tunnemme, että osa tulevaisuudesta on kadonnut. Heidän kuolemansa on syvempi shokki heidän ympärillään oleville kuin vanhuksen poismeno, joka eli täyden elämän ja lähti pois rauhallisesti, herättäen surua jopa tuntemattomissa. Olipa näiden nuorten sielujen edessä oleva elämä sitten lupasi lohtua ja rauhaa tai jatkuvaa orjantappujen polkua, elämän ylläpitäminen on siunaus ja ihmisyyden ydin. Siksi emme voi olla surematta nähdessämme nuoria opiskelijoita, jotka eivät koskaan edes päässeet aloittamaan.
Kauan sitten Sewol-lautan onnettomuus Koreassa oli valtava shokki kansakunnalle onnettomuushetkellä. Yli 300 kuolonuhrin määrä oli hirvittävä, mutta se, että merkittävä osa uhreista oli matkalla olleita lukiolaisia, kaksinkertaisti järkytyksen. Luonnollisesti koko kansakunta joutui surun valtaan, ja minäkin tunsin syvää myötätuntoa heitä kohtaan. Muistomerkkien aallot levisivät kaikkialle, keltaisia nauhoja ilmestyi moniin paikkoihin, ja viihdeohjelmat katosivat hetkeksi lähetyksistä. Tämä oli täysin luonnollista olosuhteisiin nähden, mutta edes nämä yhteiset toimet eivät kyenneet täysin lievittämään kansakunnan surua.
Sewol-lautan onnettomuudella oli paljon enemmän merkitystä kuin pelkkä onnettomuus. Kun kävi selväksi, että sosiaaliturvaverkon puute, hallituksen ja siihen liittyvien virastojen vastuuttomuus sekä rakenteellinen korruptio olivat aiheuttaneet tämän tragedian, tapahtumasta tuli tilaisuus paljastaa yhteiskuntamme raaka todellisuus. Onnettomuushetken olosuhteita pohtiessa hämmästyy uudelleen, kuinka monet ihmiset eivät täyttäneet tehtäviään ja kuinka monta ihmishenkeä uhrattiin sen seurauksena. Vielä sydäntäsärkevämpää tästä tekee se, että nämä ongelmat eivät olleet pelkästään rakenteellisia; niiden ytimessä olivat itsekkyys ja vastuuttomuus.
Silti selittämättömiä tapahtumia seurasi. Välittömästä jälkimainingeista nykypäivään asti onnettomuuteen liittyvien lukuisten ongelmien ratkaisemisen sijaan uusia on jatkuvasti noussut esiin. Alkuperäiset uutiset olivat järkyttäviä. Heti merionnettomuudesta raportoinnin jälkeen ilmoitettiin onneksi, että kaikki matkustajat oli pelastettu. Mutta ennen kuin ihmiset ehtivät edes huokaista helpotuksesta, raportti korjattiin. Lopulta onnettomuus johti katastrofiin, ja luottamus uutisvirheen tehneeseen mediaan romahti. Ongelmia ilmeni myös pelastusprosessissa onnettomuuden jälkeen. Kapteeni ja useat miehistön jäsenet hylkäsivät aluksen ja pakenivat unohtaen velvollisuutensa pelastaa matkustajat aluksen kaatuessa. Rannikkovartiosto ja laivasto, joiden olisi pitänyt saapua pelastustoimiin nopeasti, jostain syystä vain katselivat aluksen uppoamista tuntikausia. Lisäksi paljastui, että Sewol-lautan omistaja Cheonghaejin Marine oli muuttanut ja operoinut alusta laittomasti. Myös epäilykset rannikkovartioston ja pelastusyhtiö A:n välisestä salaliitosta nousivat esiin. Mitä enemmän onnettomuutta yritettiin ratkaista, sitä enemmän piileviä skandaaleja tuli ilmi – se oli täysi sotku.
Onnettomuuden aikaan olin siinä iässä, että luulin ymmärtäväni maailman tapoja. Tiesin, että yhteiskuntamme oli kaikkea muuta kuin puhdas ja että odottamattomia tapahtumia sattui usein. Silti tämän yhden onnettomuuden laukaisemien paljastusten vyöry turhautti minua, ja lisäksi pidin niitä säälittävinä. Äskettäisessä Sewolin muistotilaisuudessa mellakkapoliisin ja mielenosoittajien väkivaltainen yhteenotto riitti tekemään tapahtumasta jo ennestään pettyneistä kyynisiä. Joka kerta, kun tällaiset tapaukset toistuvat, meidän on pakko kohdata yhteiskuntamme haavoittuvuus, ja meidän on myös tunnustettava, että tämä haavoittuvuus on itse luomamme.
Sewol-lautan onnettomuus oli kiistatta tragedia nuorille opiskelijoille, ja se syöksi meidät kaikki surun valtaan. Silti tästä tilanteesta tuli entistäkin tilaisuus paljastaa korealaisen yhteiskunnan todellinen kasvot. Ja tuon raa'an kasvon alla piili yhtä syvä suru kuin itse Sewol-lautan onnettomuus. Tämä suru johtui todennäköisesti aikuisten syyllisyydestä ja katkeruudesta, jotka eivät ainoastaan suojelleet nuoria opiskelijoita, vaan myös aidosti hyväksyneet heidän sydäntäsärkevän kuolemansa. Tämä tragedia vaati syvällistä pohdintaa paitsi yhteiskunnallisista kysymyksistä, myös ihmisarvosta ja elämän arvosta. Sewol-lautan onnettomuus pakotti meidät harkitsemaan uudelleen paitsi turvallisuutta, myös elämän kunnioittamista ja sosiaalista vastuuta. Toivomme hartaasti, että yhteiskuntamme kypsyy tämän tuskan yli ja saavuttaa päivän, jolloin emme enää tunne tätä häpeällistä surua. Ja jotta se päivä koittaa, meidän on jatkuvasti pohdittava itseämme ja jatkettava pyrkimyksiämme parantaa.
