Tässä blogikirjoituksessa hyödynnetään Hartmannin tasoteoriaa tutkiaksemme, kuinka taideteoksen etu- ja tausta voi johtaa syvempään keskusteluun katsojan ja taiteilijan välillä.
Nicolai Hartmann oli saksalainen filosofi, joka tunnetaan kriittisestä ontologiastaan, ja tunnetaan parhaiten kerroksellisesta teoriastaan taideteosten olemassaolosta. Kirjassaan Estetiikka Hartmann väitti, että taideteos ei ole vain aistillinen ja konkreettinen, vaan monimutkainen rakenne, joka sisältää ei-konkreettisia ja mentaalisia elementtejä.
Hartmannin mukaan taideteos koostuu kahdesta pääkomponentista. Ensinnäkin on "etualalla", joka on havaittu, konkreettinen materiaali. Etualalla on taideteoksen ulkoinen, aistillinen kokemus, ja se sisältää silmämme näkyvät viivat, värit ja muodot. Toiseksi, etualalla on ei-fyysinen, henkinen konnotaatio. Jälkimmäinen on taideteoksen sisäinen merkitys ja arvo, teoksen kautta välittyvä ideologinen ja henkinen sisältö. Hartmann selittää, että nämä etualat ja taustat liittyvät läheisesti toisiinsa ja että taideteos paljastaa olemassaolonsa näiden kahden elementin vuorovaikutuksen kautta.
Hartmannin kerrosteorian mukaan taideteoksen etualalla muodostuu aistillisten, konkreettisten "muotojen" kerroksista. Takakuva puolestaan on kerros ei-fyysistä "ideologiaa", joka toisin kuin etualalla on monikerroksinen rakenne, joka on jaettu sisällöltään yhdestä neljään kerrokseen. Jokainen jälkikäteen kerros liittyy orgaanisesti toisiinsa, ja jokainen kerros vaikuttaa seuraavaan tasohierarkian mukaan. Siksi ideologinen ja henkinen jälkikatsaus ilmaistaan aistillisen etualalla, joka paljastaa taideteoksen syvän merkityksen ja arvon.
Havainnollistaaksesi tätä konkreettisella esimerkillä, harkitse muotokuvaksi kutsuttua taideteosta. Muotokuvan etualalla on kaksiulotteiseen tilaan maalattu linjojen ja värien järjestely, jonka voimme nähdä silmillämme. Tämän etualan kautta katsoja havaitsee teoksen ulkoiset elementit. Mutta mitä Hartmann korostaa, on prosessi siirtyä tämän etualan yli jälkikuvaan. Jälkikuvan ensimmäinen kerros on kuvatun hahmon "ulkomateriaali"-kerros, joka edustaa hahmon ulkoisia piirteitä. Toinen kerros on "elämän" kerros, joka sisältää henkilön liikkeet, ilmeet jne. jotka paljastuvat ensimmäisen kerroksen kautta. Kolmas kerros on "psykologinen" kerros, joka näyttää hahmon luonnetta ja sisäistä kohtaloa edellisen elämäkerroksen kautta, ja lopuksi neljäs kerros on "hengellinen" kerros, joka paljastaa teoksen hahmon olemuksen, ideologian ja merkityksen. Tämän monikerroksisen rakenteen kautta taideteos ylittää pelkän aistikokemuksen välittääkseen hahmon syvän sisäisen ja henkisen merkityksen.
Perustuen tähän käsitykseen siitä, miten taideteos on olemassa, Hartmann määrittelee uudelleen taiteilijan ja katsojan suhteen. Mentaalista maailmaa, jota taiteilija yrittää ilmaista taiteen kautta, edustaa jälkikuva, joka visualisoituu etualalla. Katsoja pääsee etualan kautta käsiksi taiteilijan yrittämän välittämän jälkikuvan mentaalimaailmaan, mikä luo syvän henkisen dialogin taiteilijan ja katsojan välille. Hartmannin näkemyksen mukaan taideteoksen arvostaminen ei ole vain aistikerroksen ymmärtämistä, vaan myös syvemmälle menemistä henkiseen kerrokseen, taiteilijan tapaamista, vuorovaikutusta hänen kanssaan ja dialogia hänen kanssaan.
Hartmannin mukaan taideteoksen arvostaminen on muutakin kuin sen katsomista; se on prosessi, jossa katsoja kohtaa aktiivisesti taiteilijan mielenmaailman, kommunikoi ja on vuorovaikutuksessa sen kanssa. Tässä prosessissa katsoja löytää uudelleen taideteoksen syvemmän merkityksen, rikastuttaa omaa henkeään ja jopa luo toisen taideteoksen. Tällä tavalla taideteoksen arvostaminen ei ole pelkkää nautinnonhakukokemusta, vaan tärkeä kokemus, jossa katsoja löytää uusia arvoja ja saavuttaa henkistä kasvua. Prosessin kautta Hartmann korostaa, että katsojan tulee löytää taideteoksen todellinen merkitys ja saada siitä uutta inspiraatiota. Taideteoksen arvostamisesta tulee katsojalle enemmän kuin pelkkä nautinto, se on tärkeä prosessi, joka auttaa löytämään uudelleen elämän tarkoituksen ja edistää sisäistä kasvua.
